Minun matkani uskontiellä

Minulle ensimmäinen vahva kokemus siitä, että Jumala on olemassa ja että on olemassa hyvä ja paha voima tapahtui ollessani 6 vuotias. Silloin pyhäkoulutilaan tuli punkkarijengi, joka alkoi riehua ja ajella pyörillään pitkin pöytiä. Pelko valtasi niin lapset kuin opettajankin. Sitten nuori opettaja yhtäkkiä sanoi, ”Lapset, meillä ei ole muuta kuin rukous” ja hän rukoili ääneen ja hetken kuluttua tilaan laskeutui hiljaisuus. Punkkarit pysähtyivät ihmetellen ja heidän pomonsa meni ulko-ovelle ja ohjasi porukkansa tilasta pois.

Pidin itse 2000 luvun alussa pyhäkoulua ja kerroin siellä opettajien palaverissa tämän tarinani. Sanoin sitten, etten tiedä, kuinka paljon lapsen mieli muuttaa totuutta, mutta minulle se oli merkityksellinen. Eräs nainen, Anne, nousee seisomaan ja sanoo ”ei muuta, minä olen se pyhäkoulunopettaja”.

Tätä kokemusta vasten on ollut vaikea missään vaiheessa elämää olla uskomatta siihen, ettemmekö eläisi henkivaltojen keskellä. Sellaisten voimien, joita emme silmillämme näe. Rippikoulussa olin todella kiinnostunut Raamatusta. Silloin tutkin sitä perheeltäni salaa, koska en halunnut tulla naurunalaiseksi. Ihmettelin jo silloin, että mikähän on suurin syy siihen, että ihmiset eivät uskalla uskoa? Luin Raamattua paljon ja hartaasti. Jossain vaiheessa kävi niin, että Raamattu alkoikin tutkimaan minua.

Vuonna -89 tein uskonratkaisun. Halusin antaa elämäni Jeesukselle. Halusin varmuuden pelastuksestani. Elämään tuli avioliitto, 5 lasta, väärää opetusta ja vääriä paimenia. Tuli aika, etten enää tiennyt kenen taskussa tahtoni oli. Tuli avioero 2009. Tuli viiden lapsen yksinhuoltajuus, nuorin neljä tuolloin. Tuli katkeruus ja selviytyminen. Omavoimaisuus. Vahvuus.

Jumala alkoi salakavalasti unohtumaan. Pettymys oli niin suuri. Luottamus oli mennyt osaan uskovista ihmisistä osin Jumalaankin. Erosin kirkosta. Jumalalle en kuitenkaan uskaltanut kääntää selkääni kokonaan. Sisin rukoili lakkaamatta ”Jeesus, pidä minut oikealla tiellä”. Muistin, että olin joskus tuumannut entiselle miehelleni avioliittomme aikana, että mihinhän Jumala meitä valmistaa, kun on näin hirveän vaikeaa?

Jumalalla oli suunnitelma. Hän lähetti Sanastaan lauseen vuonna 2010

Te olette kyljillänne ja hartioillanne sysineet heikkoja, te olette puskeneet niitä sarvillanne, kunnes olette saaneet ajetuksi ne laumasta. Mutta minä pelastan lampaani, eivätkö ne enää ole teidän armoillanne. Minä pidän siitä huolen, että oikeus toteutuu lampaiden kesken. (Hes. 34:21–22)

Luin tätä ja itkin. Rukoilin. ”Sattui” käsiini kirja R. T. Kendall ”Täydellinen anteeksianto”. Pääsin sivulle 28, jossa sanotaan: ”Entä jos minä annan sinulle anteeksi ja siunaan sinua samassa määrin kuin sinä haluat minun antavan anteeksi ja siunaavan heitä?” Vertasin Isä meidän rukoukseen … Tajusin, että se kohta Raamatussa ”anna anteeksi niille, jotka ovat minua vastaan rikkoneet” koskisi minuakin…

Heitin kirjan nurkkaan ja ajattelin, ettei ollut mitään mahdollisuutta antaa anteeksi tuolle tasolle asti. Ajattelin, että olisi Jumalaltakin kohtuutonta edes vaatia minulta mitään tuollaista.

Pitäisi oikein sydämen pohjia myöten toivoa kaikkea hyvää niille, jotka ovat minua vastaan rikkoneet. Minusta se kuulosti lähinnä teennäiseltä, suorastaan tekopyhyydeltä.

Enhän minä ollut tehnyt mitään niin pahaa, en loukannut ketään, ainakaan tietoisesti. Enhän ollut ansainnut mitään sellaista. Tällainen asenne synnytti kuitenkin ylpeyttä. Salasin asioita, koska häpesin ja pelkäsin. Minun häpeäntunteen takana oli ylpeys. Eihän minulle voinut näin käydä? Eihän Jumala voinut oikeasti sallia tätä minulle? Miten voisin todistaa Jumalasta, joka antaa lapsensa kärsivän? Niin lapsellisia ajatuksia vihtahousu syötti ja minä uskoin. Ajatuksia siitä, ettei minun kuuluisi joutua häpeämään. Että minä olisin jotenkin erityisempi? Ettei minun kuuluisi kärsiä? Lopulta luulin, etten riitä edes Jumalalle, koska olin niin huono ja epäonnistunut. Enhän ollut tiennyt enää pitkään aikaan kenen tunteita ja ajatuksia minun päässäni oli. Epätervettä oppiakin oli ollut ihan riittämiin. Oli ollut katkeruuden ja vihan tunteiden tukahduttamista, kaikkea valehtelemista itselleni.

Päätin kokeilla. Tässä kohti ymmärsin sen, että pahan unohtaminen on aina tietoista päätöstä. Se on aina järjen päätös. Vaikein tietoinen päätös, jonka olen tehnyt. Helpottavaa oli kuitenkin ymmärtää, ettei minun oman voimani tarvinnut siihen riittääkään. Saisin pyytää voimaa Jumalalta. Saisin pyytää voimaa, että saisin vilpittömän sydämen. 

Minun oli pakotettava itseni rukoilemaan, että Herra todella tulisi ja antaisi minulle voimaa ja rohkeutta antaa anteeksi, muuttaisi minut, puhdistaisi minut. Vapauttaisi minut katkeruudesta ja ylpeydestä. Puhdistaisi minut kokonaan. Ottaisi käyttöönsä.

Hän teki niin. Tuli rukousvastaus varmasti monelle ystävälleni. Laskeutui rauha sisimpääni. Serkkuni oli herännyt yöllä, jossa Herra oli pyytänyt rukoilemaan minun puolestani. Hän oli ihmetellyt tätä aamulla vaimolleen. Ei tiennyt erostani, eikä elämästäni mitään tuolloin.  2015 olin kalottikonferensissa Leppäjärvellä. Jäin illalla juttelemaan miehen kanssa, joka johti lauluryhmää. Jutellessamme huomasimme, että meillä oli yhteinen serkku. Yhtäkkiä hän sanoi, ”Sinäkö se olet se nainen, jonka puolesta rukoiltiin kolme vuotta?”

Eikö olekin uskomatonta? Minusta on. Ihan yliluonnollista. Suurin ihmetyksen aihe on se, että minäkin olen niin tärkeä Jumalalle. Muista, että Sinäkin olet! Jeesus rakastaa meistä ihan jokaista. Olemme jokainen erityisen arvokkaita Jumalalle. Hän on ostanut meidät oman poikansa verellä. Se on minusta jotain niin suurta, etten voi inhimillisesti edes käsittää sitä. Armo on jotain niin valtavaa. Sitä ei järjellä ole tarkoitus käsittääkään. On vain osattava ottaa vastaan niin suuri lahja. Muistettava se, että Jumala ei katso synteihimme, pahoihin tekoihimme. Hän antaa ne anteeksi. Hän iloitsee meistä jokaisesta, kun saamme rohkeuden ottaa Hänet vastaan. Hän poistaa ihmispelon. Hän antaa siihenkin voiman.

Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, tartun sinun oikeaan käteesi, minä sanon sinulle: Älä pelkää, minä autan sinua (Jes.41:13)
Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni (Joh. 10:27–28 )

Tähän lupaukseen luotan tänäänkin. 2013 ajelin moottoripyörällä Imatralta Ouluun, Kuopiosta yksin. Nautin ajaessani siitä, kun saan olla hiljaisuudessa. Nautin pitkistä matkoista.  Ehdin tuoksutella luontoa ja tuntea tuulen, joskus sateen ja myrskynkin kehoani vasten. Nautin vauhdista ja vapaudesta. Tällä matkalla kuulin yhtäkkiä Jumalan kehotuksen ”Et voi enää pomppia kahdella tiellä. Sinun on tehtävä valintasi”. Ymmärsin heti, mitä minulle puhuttiin. Ei jäänyt vaihtoehtoja.

Ei ole olemassa kuin yksi tie, joka tuo pelastuksen. Se on usko Jeesukseen ja Hänen sovitustyöhönsä. Emme voi teoillamme tehdä yhtään enempää. Me saamme vain ottaa sen vastaan lahjana. Jumalan rakkaudesta. Sillä Jumala on rakkaus. Tuli valtava halu alkaa kertoa tästä ilosanomasta muillekin. Suorastaan pelko, että pitäisin uskonlahjan itselläni. Niin monelle olisi tarjolla apu tarjottimella. Toivoisin niin, että ottaisivat sen vastaan. Rakkaita ihmisiä, lähes tuntemattomia, silti niin luotettavia, palvelevia. Heitä olen saanut. Mitään en ole menettänyt. Siitä hetkestä olen rukoillut joka aamu, että ”tässä olen Jeesus, käytössäsi” ja elämästäni onkin tullut mitä suurin seikkailu

Kävin kasteella 2013 ja lupasin silloin, että Jumala saa muovata minusta sellaisen kuin Hän haluaa. Annoin luvan riisua minulta ja minusta kaiken turhan. Jännittää vähän, mihin tieni johtaakaan

Siunauksin, Sirpa

Go to top

JSN Boot template designed by JoomlaShine.com