of

Olen saanut syntyä kotiin, jossa molemmat vanhemmat olivat hengellisessä työssä. Isäni oli Jyväskylän kaupunkiseurakunnan diakoni ja nuorisonohjaaja, äitini toimi pyhäkoulutyössä. Lapsena minulle tuli tutuksi pyhäkoulut, poikakerhot ja partio, myös iltarukous yhdessä jommankumman vanhemman kanssa kuului ohjelmaan jokaisen päivän päätteeksi. Minulla on neljä vanhempaa siskoa ja olin meidän pesueen ensimmäinen ja odotettu, rukoiltukin poikalapsi. Myöhemmin meidän perheeseen syntyi vielä kolme poikaa ja yksi tytär.

Synnyin Helsingin naisten klinikalla tilanteessa jossa äitini meinasi kuolla vaikeaan synnytykseen. Siinä synnytysvuoteella hän oli rukoillut ääneen ja sanonut Jumalalle, että jos tästä synnytyksestä selviän, niin tästä pojasta tulee pappi, annan hänet täysin sinulle. Tätä päämäärää kohti minua sitten alettiin kasvattamaan, välillä aika kovin keinoin. Piiska ja remmi tulivat minulle hyvinkin tutuksi noina kasvuvuosina.

Olin koulussa hyvä oppilas ja ainakin muiden mielestä myös opettajan "lellipoika". Itse en kuitenkaan muista noin kokeneeni. Muiden oppilaitten taholta sain kuitenkin niin kuulla ja minua haukuttiin myös papin pojaksi, vaikka isäni ei pappi ollutkaan. Jo se, että asuimme seurakuntatalossa, oli joillekin aihe kiusaamiseen. Olin hyvä urheilemaan. Harrastin mäkihyppyä, joka oli minulle rakas harrastus kahdeksan vuotiaasta kuuteentoista ikävuoteen saakka. Myös poikanyrkkeily ja voimistelu niin permannolla kuin rekilläkin kuuluivat harrastuksiini.

Olin siis koulukiusattu aina oppikoulun toiseen luokkaan asti, jolloin elämäni suunta muuttui täydellisesti. Olimme matkalla Jyväskylän harjulle liikuntatunnille kuin ryhmä poikia asettui tielleni. Porukan vetäjänä toimi kaveri joka jostain syystä oli ottanut erikoisesti minut kiusattavakseen. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että kiusattavasta tuli kiusaaja. Poltin päreeni täydellisesti ja annoin pelon sijasta jo kauan kyteneelle vihalle vallan. Niin siinä sitten kävi, että hakkasin tuon kaverin oikein kunnolla ja saman tien tuon kaverin hännystelijäjoukko siirtyi minun kehujoiksi. Tuntui tosi hyvältä siirtyä kiusatusta kiusaajaksi ja porukan keulamieheksi.

Tämän tapauksen jälkeen elämä suistui aika nopeaan tahtiin raiteiltaan. Kuvioihin tuli tupakat, erilaiset haisteltavat liuottimet, varastaminen, alkoholi ja jo neljätoistavuotiaana ensimmäisen kerran hasiksen kokeilu. Olen monesti sanonut ja itse sen kokenut, että nopeaa on eteneminen paholaisen korkeakoulussa. Entisen mallioppilaan kasi, ysit ja kympit, muuttuivat parissa vuodessa nelosiksi, vitosiksi ja kutosiksi. Tuli myös hetki kun minut ja kuusi muuta erotettiin koulusta julkisesti koulun juhlasalissa koko muun oppilasporukan läsnä ollessa. Vedin porukkaa joka varasteli kirjat ja kaikki muut koulutarvikkeet ja myimme ne sitten puoleen hintaan muille oppilaille. Se oli kannattavaa kauppaa yksityisessä oppikoulussa jossa koulutarvikkeet joutui itse ostamaan. Varastimme kaiken mahdollisen jonka vain voi varastaa. Minun saaliiseeni kuului mm. kahdeksan mopoa.

Koulusta erottaminen siihen liittyvine häpeän tunteineen ajoi minut entistä syvemmälle rikolliseen elämäntapaan ja rikollismaailmaan. Liikuin pääsääntöisesti minua kaksi – viisi vuotta vanhempien kavereitten kanssa ja elämään tulivat vakavammat rikokset. Ammattimainen viinanmyynti, murrot, törkeät varkaudet, ryöstöt ja pahoinpitelyt alkoivat olla jokapäiväistä elämää joka vääjäämättä johti siihen, että edessä oli myös vankila.

Vuonna 1966 kuusitoistavuotiaana pojankloppina löysin itseni uudenvuodenaattoiltana Vaasan vankilan ensimmäisen kerroksen sellistä seisomassa patterin päällä katselemassa kaltereitten välistä taivaalle ilotulitusta. Jyväskylän käräjäoikeudessa oli luettu tuomioita. Minut tuomittiin nuorena henkilönä tehdyistä rikoksista 1 vuoden ja kolmen kuukauden kuritushuonetuomioon. Ehkä siinä hetkessä itkukin oli lähellä, mutta jo opittu kovanaaman rooli oli vahvempi ja nauruakin yritettiin muille näyttää. Yksinäisessä kopissa tunteet olivat kuitenkin jotain muuta kuin naurua. Varmaan siellä soperreltiin myös jonkinlaista rukousta.

Vaasasta minut siirrettiin nuorisovankilaan Keravalle. Siiheen aikaan vankiloissa oli pakkokirkot, joka tarkoitti sitä, että Jumalanpalveluksiin oli kaikkien pakko lähteä. Kerran tällaisessa kirkkotilaisuudessa oli julistamassa konnunsuon vankilan opettaja Aarne Ylppö, jolle joku oli antanut nimeksi "konnunpelle". Nimi juontaa alkunsa siitä, kun eräs vanki oli mennyt opettajaa tapaamaan niin tämä oli ollut huoneessaan polvirukouksessa, vanki oli sen jälkeen huutanut "meillä on talossa pelle". Tätä nimeä opettaja Ylppö, josta on kirjoitetu kirjakin sai kantaa loppuikänsä. Tässä kirkkotilaisuudessa, tilaisuuden loppupuolella konnunpelle siis julisti: "joka tahtoo antaa elämänsä Jeesukselle, nostakoon kätensä siitä merkiksi, niin me rukoilemme sinun puolestasi ja julistamme sinun syntisi anteeksi ja saat lähteä tästä tilaisuudesta täysin armahdettuna Jeesuksen verellä pestynä". Tämä julistus koski syvälle nuoren pojan sydämeen ja käteni alkoi nousta kuin itsekseen. Ymmärsin silloin olevani niin syntinen, että tarvitsen pelastusta. Kuitenkin, kun vilkaisin ympärilleni virnisteleviä vankeja, vetäisin käteni alas. Sananlaskujen kirjassa sanotaan: "ihmispelko panee paulan.." Näin kävi minulle silloin, muiden mielipide esti minua ottamasta Jeesusta pelastajanani vastaan.

Jos kaikesta kertoisin, loppuisi aika ja kynä. Paljon on tapahtunut matkan varrella asioita joista en edes halua kertoa. Rikollinen päihteiden täyttämä elämä itsessään on sellaista missä ei oikeasti ole mitään hienoa tai edes kerrottavaa. Puhukoon kirjoittamani runo puolestaan siitä mitä se elämä pääasiassa oli minun ja monen muun kohdalla:

Paljaat veriset nyrkit, rikotut ikkunat. Tuntemattoman vastaantulijan veriset ruhjotut kasvot. Musta tuska, viiltävä viha.

Sateen kastelema märkä syksyinen asfaltti, välähtelevät valot, yön tihkuinen usva. Yhteen liittyneet varjot porttikäytävässä, hetki läheisyyttä, katujen epätoivoista rakkautta.

Kahlitut kädet! Elämän jäljet, vielä nuorilla kuitenkin jo uurteisilla kasvoilla. Jossain kaukana, kaukana, eletyn elämän takana, viattoman lapsen elämän nälkäiset silmät.

Yksinäinen hehkulamppu hämärän sellin katossa. Sarkainen, karkea, harmaa punaraitainen puku vasten paljasta ihoa. Seinillä kaltereitten varjot. Kivun poistaja, levoton hikinen uni.

Tuska, kipu, kapina tatuoituna viilleltyihin käsiin, rintaan, selkään. Toivoton kaipaus, tukahdutettu huokaus, unohdettu rakkaus. Musta tuska viiltävä viha!

Vuonna 1985 yhden pienen ruotsalaisen vankilan vielä pienemmässä eristyskopissa sain kaiken tämän jälkeen kuitenkin kokea ihmeen. Olin totaalisesti väsynyt päihde- ja rikosmaailmaan. Mielessä pyöri ajatus itsemurhasta. Koko elämä oli pimeää ja mustaa, eikä siinä ollut enää mitään mielekästä. Tämän pimeyden keskellä alkoi sisälläni kuitenkin pyörimään ajatus "entä se lapsuuden Jeesus? Pyhäkoulun Jeesus? Jeesus joka kutsui minua Keravan kirkossa? Jeesus josta olin kuullut myös vankiloiden hengellisissä tilaisuuksissa?"

Polvistuin betonipunkan viereen ja rukoilin "Jos sinä olet se Jeesus josta olen niin monesti ja monessa paikkaa kuullut, jos sinä olet oikeasti olemassa ja jos sinä voit auttaa minua, niin minä olen tässä, en osaa enkä pysty itseäni auttamaan". Ja siinä ihmeellisessä hetkessä sain kokea maailman ihmeellisimmän asian. Sain uudestisyntyä ylhäältä siinä pienessä rukoushetkessä. Ei siinä sellin seinät eikä ovet aukeilleet, mutta kuulin selvästi äänen "tässä on tie, sitä käy".

Jumalan rakkaus on ihan käsittämätön, kun Hän kutsui minua noin sadan vangin läsnäollessa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin Keravan vankilan kirkossa ja ihmispelko pani silloin paulan, niin nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän kutsui minua yksinäisessä sellissä. Ei ollut katselijoita eikä naureskelijoita. Ja tuon ihanan hetken jälkeen oli ihan sama vaikka koko vankila olisi tullut siihen selliin virnistelemään. Tiesin pelastuneeni, tiesin olevani matkalla taivaaseen.

Sitä tietä olen saanut nyt käydä jo 32 vuotta. Jumala on ollut uskollinen vaikka minä en sitä aina ole ollut. Elämä on ollut pääasiassa hyvää, vaikka siinä on ollut myös omat kivut ja taistelut, lankeemuksetkin. Kuitenkin, tänäkin päivänä olen uskossa ja matkalla Taivaaseen. Vapauduin viimeisen kerran noin vuoden päästä uskoontulostani 1986 Naarajärven vankilasta uskovana miehenä. Menin naimisiin entisen avovaimoni Katin kanssa joka oli myös tullut uskoon samoihin aikoihin. Meillä on jo maailmalle lentäneet kaksi poikaa, joita ei lääkäreiden mukaan pitäisi ollakaan. Katille oli lääkäreiden taholta ilmoitettu, että hän ei voi koskaan saada lasta, nämä ihmepojat alkaa kuitenkin olla jo kolmekymppisiä. Minulla on myös yksi rakas tytär ja yksi tyttären tytär.

Noihin aikoihin mielessäni pyöri ajatus, että en koskaan edes vilkaise vankiloihin päin. Toisin kuitenkin kävi. Olen työkseni vetänyt kolmea eri hoitokotia ja yhtä hoitolaitosta joissa kaikissa on kuntoutettu päihdeongelmaisia ja myös vankeja. Olen saanut olla perustamassa Vaasan vankilaan euroopan ensimmäista Kristillistä päihdekuntoutusosastoa. Työn ohessa olen koko ajan tehnyt vankilalähetystyötä oman seurakuntani Jyväskylän Helluntaiseurakunnan vankilalähettinä. Tämä työ jatkuu edelleen vaikka palkkatyöstä jäin eläkkeelle 2017 alusta.

Miten sitten moottoripyörät ja CMA. Minun nuoruuteeni kuuluivat myös moottoripyörät jollakin lailla. Bannoniat, MZ:t Jawat, Arielit ja monet muutkin merkit tulivat tutuiksi ja niillä ajeltiin pitkiäkin matkoja. Yhtään moottoripyörää en kuitenkaan itse "virallisesti" omistanut, mutta osana elämää ja nuoruutta ne olivat. Nyt jo ikämiehenä päätin kuitenkin hypätä pyörän sarviin ja ajella sillä kohti ilta-aurinkoa. Ajan tällä hetkellä Kawasaki VN 900 Classicilla, joka on jo aika lyhyen moottoripyöräurani kolmas pyörä. CMA:han ajauduin lähinnä siksi, että se on selkeästi evankelioiva moottoripyöräkerho, jonka ohjelmaan kuulu myös uskovien kasteesta kertominen ja uskoontulleiden seurakuntaan ohjaaminen. Kuulun Saarijärven chapteriin, jonka sisälle perustimme myös Prison Teamin. Joten vankilatyö jatkuu osaltani myös moottoripyöräilyn yhteydessä.

Jos sinä ystävä joka tätä luet, et vielä ole antanut elämääsi Jesukselle. Tee se nyt, hyppää taivastielle ja anna pelastaa itsesi. Jos olet jo uskossa ja omistat moottoripyörän tervetuloa CMA:n porukkaan. Meidän selkämerkissä ojennetun Raamatun ja nimen lisäksi lukee "Riding for the Son". Näin me halutaan tehdä, ajaa Jeesukselle ja ohjata taivastielle yhden sielun kerrallaan.

Siunausta sinulle ystävä! T: Sigge Sakari armosta pelastettu!

Go to top

JSN Boot template designed by JoomlaShine.com