Jumalan armo ja rauha sinulle!

Jo pienestä pitäen, opin äidiltäni iltarukouksen ja muutenkin ”oikean” elämisen mallin. Olin mielestäni uskossa, mutta ”vain vähän”. Riittävästi kai? Kuitenkin, ja vaikka tiesin Jumalan olemassaolon, tuli minustakin kuin kuka tahansa nuori, jolla oli nuorten tavat, tai no, ainakin melkein. Enhän nyt mikään ”pahis” ollut koskaan. Ei alkoholia eikä tupakkaa, mutta vanhempani joivat kyllä, mikä tuntuikin minusta aika pahalta, vaikka mitään väkivaltaa ei koskaan perheessämme ollutkaan, - kai?

Vartuin ja tulin työikään, mutta uskon asiat eivät minua juuri kiinnostaneet. Sitten, ensimmäisessä työpaikassani oli eräs uskovainen työkaveri, (Tuomo), joka usein pyysi minua mukaansa Helluntaiseurakunnan tilaisuuksiin, mutta kieltäydyin aina, kunnes erään kerran Tuomo kysyi, saisiko hän esittää rukouspyynnön puolestani rukousillassa, jotta minäkin saisin uskonnollisen herätyksen. No siihen oli helppo suostua, koska minunhan ei tarvitsisi sinne mennä, joten annoin luvan ja luulinkin, että entinen, se samanlainen elämäni jatkuisi entiseen tapaan, vai eipä jatkunutkaan…

Jo samana iltana nimittäin, sain Pyhän Hengen ”kosketuksen”, tai siksi sitä kuvailisin, eli sain väkevän kokemuksen Jeesukselta, koska hänen nimissään tuo kaikki tapahtui! Lupasin seurata Jeesusta ja alkaa todistamaan hänestä, mutta jo heti aamulla, kun tuo ilosanoma piti kertoa vanhemmilleni, en pettymyksekseni saanutkaan sanottua mitään, mitä olin illalla kokenut. Elämäni jatkui lähes entiseen tapaan, vaikka olin saanut väkevän todistuksen Jumalan olemassa olosta, ja että Jeesus kutsuu ja rakastaa meitä kaikkia! Aloin kuitenkin lukemaan sanaa, ja luin raamatun 3.sti läpi, mutta se ei vain auennut minulle, (vielä). Se oli kaiketi se ensimmäinen etsikkoaikani ”kutsu”. Ajelin pyörilläni ”kaidalla tiellä” ja rukoilin, mutta en osannut enkä uskaltanut todistaa Jeesuksesta. Tätä aikaa kesti yli 30 vuotta jolloin aloin epäilemään myös oman, (eksyttävän), kirkkomme oppeja. Riittikö todella se, että eläisimme pelkän armon varassa, ilman että meidän tarvitsisi tehdä yhtään mitään? Riittikö lapsikaste, joulukirkossa ja ehtoollisella käynti aina silloin tällöin, tai kun siltä tuntui? Tässäkö oli kaikki mitä meidän tulisi pelastuksemme eteen tehdä, kuten kirkkomme opetti? Eikö minun pitäisi tehdä mitään itse? Haloo?

Huomasin UT:n ja kirkkomme oppien olevan selvässä ristiriidassa. Ensimmäisenä tämä meidän vanhempien, (ei minun), päätöksin tehty ”rituaali”, vedellä hiusten huuhtelu! No annetaanhan siinä nimi kuitenkin, että eihän se sikäli ole ihan turha? Mutta eihän Jeesus, apostolit, Paavali, saati Johannes Kastaja, turhaa työtä tehneet:

Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen (Mark 16:16)
Niin Pietari sanoi heille: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi. (Ap.t. 2:38)

Huomatkaa järjestys: ensin usko, sitten parannus, lopulta kaste. Kasteen pitää olla oma päätös!

Minulle tuli kova kasteen tarve! Yli 30 pitkääääää vuotta, olin ajellut Lapissa ja ties missä ja milloinkin, ja aina kun oli tullut vastaan niitä valkoisia, puhelinpylvääseen liimattuja julisteita: ”Jeesus tulee, oletko valmis?”, tuli minulle vaikea olo. Sanoin mielessäni, että ”älä tule vielä, anna vielä vähän aikaa”….Ja tämä toistui aina vuodesta toiseen. Onneksi varjelusta riitti, koska selvisin monenlaisista, niin uskomattomista reissuista, hurjista tilanteista ja vaaran paikoistakin – kiitos Herran!  Lopulta sitten ja viimein 16.06.2012, sain kaipaamani upotuskasteen Karunki-järvessä, Torniojoen jäiden lähtiessä vasta hiljan, ja kun seuraavana aamuna jälleen ajelin kohti pohjoista, ja nähdessäni ensimmäisen julisteen, minut valtasikin levollinen, syvä rauha ja hyvä olo, jolloin sanoin mielessäni: ”nyt olen Jeesus valmis!”.

Ilman kääntymistä ja kastumista et voi päästä perille! Jeesuksen ensimmäinen käsky oli: ”tehkää parannus!”, sama koskee muuten myös seurakuntia! Samoin, et voi olla uskossa ”vain vähän”. Kuten risteykseen tullessasi, sinun pitää kääntyä joko oikealle, tai vasemmalle, koska et voi kääntyä, ”vain vähän”. Samoin et voi seurata Jeesusta ”vain vähän”!

Joko sinä seuraat Jeesusta, tai sitten sinä hylkäät ja kiellät Hänet, aivan kuten niin kovin moni silloin yli 2000- vuotta sitten ristiinnauliten ja häpäisten Hänet.

Sinulle motoristi ystäväni haluan sanoa, että miksi enää viivyttelet? Käänny, tee parannus ja pyydä Jeesus sydämeesi, äläkä taistele vastaan! Ilman häntä, me emme voi pelastua!

Nyt voin, uskallan ja haluan todistaa Jeesuksesta missä ja milloin tahansa, oli se sitten -31´c:n pakkasessa, Kittilän tai sitten Benalmadenan Shellillä +38´c:n kuumuudessa. Se on minun palvelustehtäväni nyt, ja aina tästä eteenpäin!  On ilo viedä pelastussanomaa eteenpäin niille sieluille, jotka ovat vielä matkalla kadotukseen. Tiedätkö mikä on sinun palvelustehtäväsi? Myös sinulle on varattu palvelustehtävä – olen aivan varma siitä!

Siunausta kaikille teille, ja myös sinulle, motoristiystäväni!

Veli Pekka, (se huurremiäs) =)

Uskoontuloon kuuluu kolme asiaa

  1. Uskominen Jeesukseen
  2. Parannuksen tekeminen
  3. Kasteen ottaminen uskoontulon jälkeen

 

Päivitys 6.4.2018 nyt kun olen saanut tehdä 6 vuotta Herramme palvelutyötä:

Olin eksytetty!

Vaikka kuuluin kirkkoon, ja minut oli vauvana kastettu, en ollut pelastettu, koska päätös ei ollut minun. Elin koko nuoruusajan ns. "lapsenuskossa", mutta en elänyt Jeesukselle. En lukenut Sanaa, enkä siten tiennyt, mitä Jeesus oli opettanut! Kuvittelin, että riitti, jos kävi joskus kirkossa, tai vaikkapa jouluna ja eläisi muutoin "siivosti". Parikymmpisenä, olin kuin kuka tahansa nuori. Uskon asiat eivät kiinnostaneet, mutta toki osasin ja luinkin aina iltarukouksen, jonka äitini oli opettanut. Töissä tapasin erään Helluntailaisen, joka usein pyysi mukaan kokouksiin. Kieltäydyin aina, kunnes kerran hän, pyysikin lupaa, että seurakunta rukoilisi puolestani. Annoin luvan, ja samana iltana, sain Pyhän Hengen kosketuksen. Aloin lukemaan Sanaa, jolloin tajusin, että kirkkomme eksyttää! Erosin kirkosta välittömästi! Elämäni ei kuitenkaan vielä muuttunut, mutta tiesin nyt varmasti, että Jumala oli olemassa. 30 pitkää vuotta, elin "kaksoiselämää", olin "uskossa", mutta silti elin synnissä. Lopulta viisikymppisenä, 16.06.2012, annoin viimein kastaa itseni, koska Sanassakin sanotaan aivan selvästi, että ensin tulee usko, ja vasta sitten kaste. Tein parannuksen, synnyin uudesti, en enää elänyt synnissä, ja aloin todistamaan Jeesuksesta, Herrastamme. Minusta oli tullut uusi luomus: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa".
(Joh.3).

Meidän kaikkien tulee itse päättää, joko seurata Jeesusta, tai torjua Hänet! (Mark.16.) "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen."

Ystäväni, mitä enää viivyttelet! Nöyrry Jeesuksen edessä, tee parannus, ja anna kastaa itsesi, niin sinä pelastut!
 

Go to top

JSN Boot template designed by JoomlaShine.com